Lauantain lamppulenkki

Tahti on tuttua ja turvallista OTB Turkua

Heti alkuun mainittakoon pari ajatusta aiemman postauksen akkuvalo-virityksestä. 

Eihän siitä tullut yhtikäs mitään. Valoteho oli onneton. Tosin, akku joka valjastettiin virtaa tuottamaan oli vuodelta 2008. Todennäköisesti silloin jo muutaman vuoden ikäinen lyijyhyytelö oli siis parhaat päivät nähny. Ensimmäistä kertaa kun kokeiltiin mitä sanoo valon kanssa, niin tulos oli melkoisen mitään sanomaton. Ei eloa. Yleismittari kertoikin että napajännite oli ujot 2v. Pari päivää annettiin isoa jännitettä ja kyllähän se alkoi lopulta ottamaan virtaa vastaan.. todella hennosti tosin. Perjantai-iltana vielä suoritettiin oppikirjan mukainen valotesti ensin lämpimässä ja sen perään vielä pimeässä. Valon määrää ei tällöin sen enempää ajateltu. Olisi pitänyt.
Valoahan ei tullut yhtään, sen verran että näki valon olevan päällä. Valaissut ei sitten ollenkaan. Syksyllä lain vaatimaksi valoksi hankittu pikku-moonikin oli kirkkaampi. 

Nooh...

Innoissai hain Biltemasta satulan alle tulevan pikkulaukun, ajattelin että sinnehän se akku sujahtaa. Akku sopikin mainiosti kassiin ja tuntui pikaisesti heiluteltuna melkoisen tukevalle paketille. Tuntui siis. Noooooh.
Metsässä selvittiin pitkä tovi, puolen välin ylikin jopa. Huimassa laskussa kun tultiin reippaasti yli pudotusten niin kuuluikin lupaava naksahdus ja niin oli bilteman lamppureppu maassa. Onneksi johdin oli mitattu reippaasti överiksi niin akku pääsi maahan asti, eikä jäänyt roikkumaan johdoista. 

Tunnelma oli tässä kohdin melkoisen hilpeä. Onneksi Vili oli mukana, muuten olisin heittänyt akun ja lampun pitkälle pimeyteen. Onneksi myöskin Pekalla oli mukana lamppuja Reilusti sekä niiden kiinnityksiin käytettäviä laitteita. Kypärässä toki oli pieni kiinalainen joka tuottikin omalta osaltaan varsin hyvin valoa. 

Tässä kohdin mietin myös hartaasti, että miksi hylkäsinkin isomman kiinalampun kotiin. Hienoon akkuvaloon luotin. Turhaan. Perhanan perhana että syletti.

Pakolliset ajatukset kun on saatu pois sielun harteilta, voidaan viimein keskittyä oleelliseen.

Metsässä oli pimeää. Metsässä oli lunta. Metsässä oli liukasta.
Siinä on melkolailla lauantain herkkutrion ainekset. 
Pimeästä jo mainittiin, mutta mainitaan vielä lisää. Koska pimeä.
Pekka sanoi jonkun suuren ajattelijan joskus todenneen, "Pimeässä ei ole mitään, mitä ei valoisalla näkisi". Hyvin sanottu sieltä hunajapurkilta!
Noh, pimeää oli.

Lunta. Voi helkkari sitä oli. Voi morjens miten polkeminen oli raskasta vs. tampattu polku. Ei rullannut sitten yhtään. Kokoajan sai pyörittää. Lenkin jälkeen näki ettei takaa oltu isoa lepuutettu juurikaan ja edessäkin oltiin kiltisti pysytty pikkurattaalla. Huhhuh. Tänään kyllä reisissä huomasi että on saanut polkea. Hyi perhana. Toki oman osansa varmasti antoi sekin, että perjantaina otettiin löysät pois salilla reisistä. *Pakkoselitys*.
Oli mikä vaan, mutta raskasta oli. Kotiin kun selvisi, sai turtles-puvun kaapia nahasta irti. Ei hetkeen ole niin paljon hikeä tullut läpi nahasta. 

Liukasta. Tuoretta pakkaslunta ja sitä kun oli sitten kallioiden päällä. Eipä siinä sitten muuta. Parissa kohdin oli ihan rehtiä jäätä vielä siellä lumen alla niin kyllähän tiesi olleensa. Ei silti mitään suuria yllätyksiä Continentalin kanssa saatu aikaiseksi, Paksu Wo oli toki toinen juttu. 

Kaikkineen oli kuitenkin hauskaa jälleen ja varsin erilaista. Itsehän en ole ennen oikeasti pimeässä metsässä ajanutkaan. Työmatkat syksyllä on aivan eri juttu. Ei voi verrata. Siksi en vertaa. 

Kona Wo ajatuksia luvassa.